Aivokuoresta ammennettua

Esittelyvuorossa ovat 70- ja 80-luvuilla keskimatkoja hallinneet kovat kiistakumppanit brittijuoksijat Steve Ovett ja Sebastian Coe.

Sebastian ja Steve

Mainitaanpa näistä huippujuoksijoista kumman tahansa nimi, ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee välittömästi myös kilpakaksikon toinen osapuoli. Persoonina Ovett ja Coe olivat erilaisia kuin yö ja päivä. Ovett oli karkea ja särmikäs työväenluokan edustaja, joka toi ”pahimmillaan” mieleen jopa katupojan, kun taas Coe oli kaunosieluinen ja herkkä ihmistyyppi, josta toki löytyi tarvittaessa keskimatkojen juoksuihin tarvittavaa raakaa alkuvoimaakin. Ovett oli juoksijana luonnon lahjakkuus, jo nuorena hänestä näki, että hänestä kehittyisi maailmanluokan juoksija. Coe puolestaan oli kovan harjoittelun kautta maailmantähdeksi noussut juoksija. Tokihan Ovett harjoitteli myös kovaa, mutta luontaiset edellytykset olivat hänessä paremmin valmiina kuin Coella.

Moskova 800 metriä

Miesten välinen taistelu keskimatkojen kuninkuudesta oli jotain ennen näkemättömän upeaa ”sotaa” radalla. Yläluokan hienostunut edustaja vastaan karski katupoika, tuollainen vastakohtaisuus ei voi olla aiheuttamatta kihelmöivää ilmapiiriä ja ”verisiä” yhteenottoja juoksuradoilla. Voitot ja maailmanennätykset vierailivat vuoroin Ovettin, vuoroin Coen CV:illä. Molemmat onnistuivat myös erinomaisesti arvokisoissa. Parhaiten muistetaan varmaan Moskovan olympialaisten erikoisuus kun Ovett nappasi kultamitalin Coen lempimatkalla 800 metrillä. Samoissa kisoissa Coe maksoi potut pottuina voittamalla puolestaan Ovettin päämatkan 1500 metriä.

Moskova 1500 metriä

Kuten sanottua Ovett ja Coe hallitsivat keskimatkoja suht suvereeniin tyyliin 70-luvulta aina 80-luvulle. Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaisiin asti ja heidänkin aikansa tuli poistua valtaistuimelta, jolta he tuppivat toisiaan alas vuoron perään hyvän aikaa. Uusien kuninkaiden aika koitti 80-luvulla; Steve Cram, Peter Elliott, Wilson Kipketer ja tämän jälkeen alkoikin afrikkalaisten juoksijoiden valtakausi, jolle ei tunnu näkyvän loppua.

Steve Ovett pähkinänkuoressa:

Voittajan iloa!

Steve Ovett syntyi 9. lokakuuta 1955 Brightonissa. Ovett ei päässyt enää vuoden 1988 olympialaisiin ja lopetti uransa pian sen jälkeen. Hän on toiminut yleisurheilukommentaattorina CBC:llä aina vuodesta 1992 lähtien. Komealla urallaa Ovett saavutti olympialaisissa yhden kultaisen ja yhden pronssisen mitalin, molemmat Moskovan olympialaisissa 1980. Urallaan Ovett juoksi viisi maailmanennätystä. Steve Ovettin perhesuhteista en valitettavasti osaa kertoa enempää kuin sen, että hän asu nykyään Australiassa ja hänellä on Freddy niminen 15-vuotias poika, joka on erittäin lahjas keskimatkojen juoksija kuten isänsä. Stevellä on myös 19-vuotias tytär Alex. Muita tietoja Ovettin perhesuhteista en pikaisella hakemisella löytänyt. Ehkä Enkeleiden palkittu valmentaja [b]Robin Millard[/b] tai joku muu osaa kertoa asiata jotain?

Freddy ja Alex

Steve Ovettin ennätykset eri matkoilla:

400 m: 47,5 (1974)
800 m: 1.44,09 (1978)
1500 m: 3.30,77 (1983)
maili: 3.48,40 (1981)
2000 m: 4.57,71 (1982)
3000 m 7:41.3 (1977)
2 mailia 8:13.51 (1978)
5000 m 13:20.06 (1986)

Sebastian Coe pähkinänkuoressa:

Coe syntyi 29. syyskuuta 1956, Lontoossa. Hän voitti urallaan mm. voitti neljä olympiamitalia, joista kaksi oli kultaista ja kaksi hopeista. Coe juoksi urallaan kahdeksan maailmanennätystä. Aktiiviuransa jälkeen Coe siirtyi politiikkaan ja hänet valittiinkin parlamenttiin konservatiivipuolueen ehdokkaana. 1997 vaaleissa hän ei enää pääsyt läpi ja poliittinen ura oli siltä osin ohi ainakin parlamentin jäsenenä. Coe sai paronin arvonimen vuonna 2000.IAAF:n hallituksen jäsen Coe on ollut vuodesta 2003 ja on nykyisin IAAF:n varapuheenjohtajistossa.

Coe avioitui menestyksekkään sulkapalloilijan Nicky McIrvinen kanssa vuonna 1990. Heille syntyi neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaks poikaa. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon vuonna 2002.

Lordi Sebastian Coe

Sebastian Coen ennätykset eri matkoilla:

400 m: 46,87 (1979)
800 m: 1.41,73 (1981)
1500 m: 3.29,77 (1986)
maili: 3.47,33 (1981)
2000 m: 4.58,84 (1982)

Että tällaisia velikultia ja urheilun historiankirjoissa varmaan ikuisesti pysyviä nimiä ovat katupoika ja paroni Steve Ovett ja Sebastian Coe, miehet jotka ovat antaneet meille urheilun ystäville todella paljon suuri kiitos siitä heille molemmille yhdessä ja erikseen.

Ps. Vaikka ennätysten ja arvokisamitaleiden valossa Sebastian Coe on ehkä sen kuuluisan rinnanmitan edellä Steve Ovettia, niin tästä upeasta kaksikosta oma suosikkini oli aina ollut Steve Ovett, miten muilla? Kumpi oli kumpi

Jokainen meistä on varmaan matkustellut elämänsä aikana ja varmaan itse kullekin on sattunut kaiken näköistä matkoillaan, niin myös minulle.

Tämä seuraava, vieläkin mieltäni huvittavalla tapahtumalla voitaneen aloittaa tämä ketju. Tarinan (tosi sellaisen) päähenkilö tosin on mies, mutta ei tapahtumista naisiakaan puutu, joten asiaan.

Kaikki sai alkunsa 90-luvun puolessa välissä työskennellessäni valtakunnan johtavassa myyntityötä tekevän yrityksen palveluksessa. Yrityksellä oli tapana vuosittain palkita myyntityössä parhaiten onnistuneita kutsumalla heidät nk. Miljoonan Taalan Klubiin. Pääsy tähän prameaan seurakuntaan oikeutti kunnian lisäksi osallistumaan vuosittain ulkomaille suuntautuvaan palkintomatkaan.

Useampana vuonna minäkin kuuluin näiden etuoikeutettujen joukossa ja voin luvata, että näillä matkoilla sattui ja tapahtui. Henkilökunnasta noin 70 prosenttia oli sitä muodokkaampaa sukupuolta, ja sama oli prosenttiluku myös palkintomatkoilla.

Jälleen koitti aika lähteä rentoutumaan kovalla työllä ansaitulle matkalle, joka sillä kertaa suuntautui Barcelonaan. Mieli virkeänä ja valmiina nauttimaan uusista virikkeistä suuntasimme lentokentälle ja sieltä edelleen kohti uusia huimaavia kokemuksia. Perille päästyämme majoitumme laadukkaaseen hotelliin ja sain huonetoverikseni keski-ikäisen lupsakkaan oloisen kaverin Joensuun toimistoltamme, kutsun häntä tässä vaikkapa Pentiksi, tai tuttavallisemmin peräti Penaksi.

Ulkomuodoltaan Pena oli kuin kuka tahansa perisuomalainen vaalea lyhyenläntä punaposkinen nummisuutarinesko-klooni. Persoonana Pena osoittautui kuitenkin kaikkea muuta kuin peruspenaksi. Hänellä oli hersyvä huumorintaju ja kyky ”munata” itsensä tahattomasti ja harmittomalla tavalla, joka ei ainakaan minua jättänyt kylmäksi. Pena oli sanalla sanoen matkamme ehdoton ilopilleri.

Ensimmäisenä iltana, kun kokoontuessamme koko klubilaisten voimin yhteiselle lounaalle paikkani osui Penan viereen. Lähellemme asettui fiiniä porukkaa pääkaupunkiseudun toimistoilta. Pena ei sylkenyt lasiin, ja olikin melko pian reippaalla juhlatuulella ja innostui kertoilemaan, ehkä jo hieman kulahtaneita vitsejä seurueemme iloksi ja kenties osan suruksi. Paljon ei Pena saanut vastakaikua puujalkavitseilleen pääkaupunkiseutumme arvonsa tuntevilta myyntitykeiltä, jotka kilvan kehuivat upeilla myyntisaavutuksillaan ja menestyksekkäillä myyntikikoillaan.

Tultuaan useaan otteeseen vitsien kerronnassaan keskeytetyksi mm. myyntineuvottelija Mynttisen itseriittoisella palopuheella siitä kuinka hän oli onnistunut myymään kälyisen tuotteen tuntuvaan ylihintaan, Penan mitta täyttyi. Posket punoittaen hän nousi ylös ja äänekkäiden rykäisyjen saattelemana kilkutti voimallisesti jo varmaan useampaan kertaan tyhjentyneeseen lasiinsa.

- Arvoisat kolleekat ja myös te hienopierut siinä vastapäätä, haluan kohottaa maljan, aloitti Pena kimakalla äänellään. - Kohotan maljan teille upeille kolleekoille ja myös näille muutamalle perslävelle, hauskaa iltaa! lopetti Pena kolauttaen lasinsa pöytään ja horjahteli pois pöydästä.

Sinä iltana en Pena enää tavannut, aamulla mies kömpi tyytyväisen näköisenä mairea hymy huulillaan huoneeseemme. Kysyin missä mies oli yönsä seikkaillut. Pena kertoi olleensa tukemassa omalla panoksellaan, erään maailman vanhimman ammatinharjoittajan taloudellista tilannetta.

Seuraavana päivänä lähdimme illastamaan paikkaan, jossa saisimme nauttia myös flamenco-esityksestä. Perillä Pena linnoittautui jälleen viereeni. Nautimme alkupaukkuja ja söimme hyvin, jonka jälkeen alkoi rytmikäs flamenco-esitys. Tummat naiset ja miehet hakkasivat kilvan jalkojaan lattiaan, aiheuttaen melkoisen kopinan hiljentyneeseen ravintolasaliin.

Kopinaa oli kestänyt jo lähes puoli tuntia kun viereltäni alkoi kuulua syviä huokailuja. Jälleen melkoisesti humaltunut Pena se siinä päästeli pitkiä puhkuja kovasti kyllästyneen oloisena. Eipä näyttänyt esitys enää hämärässä salissa juuri muitakaan innostavan, mutta muut näyttivät pystyvän pitämään naamoillaan ”ompasmielenkiintoista”-ilmeensä.

Esityksen jatkuttua jo lähes tunnin, Penalle riitti. Tuoli kolahti selälleen lattialle kun kengän kolisteluun lopullisesti tuskaantunut Pena kimposi pystyyn ja tuhahti minulle liiankin kuuluvalla äänellä:
- Tuohan on ihan perseestä, lähdetään Reiska pois!

Yritin painautua hämärässä mahdollisimman näkymättömäksi ja sihahdin Penalle hampaitteni väistä kehotuksen olla hiljaa ja istua alas, vaikka sisimmässäni olin (niin kuin varmaan valtaosa seurueestamme) täsmälleen samaa mieltä kuin Pena.

Pena ei kehotuksestani piitannut, vaan lähti horjahdellen lähes pimeässä ravintolasalissa kohti uloskäyntiä. Esitys jatkui ja jatkui, ”onpas kultturelliä” intoilut olivat jo tyystin tauonneet kun kaikki jo odottivat esityksen kohokohtaa; sen loppumista. Hetken päästä havahduin kun joku rymisteli vierelleni. No Penahan se siihen ilmestyi ja tokaisi kimakalla äänellään:

- Reiska, mistä helvetistä täältä pääse ulos?

Seuraavana iltana lähdimme koko porukalla tutustumaan kaupunkiin. Mukaan lähti myös Pena, joka oli palannut edellisen illan flamenco-reissultaan vasta juuri ennen Ramlakselle lähtöämme. Pena kertoi viettäneensä aikansa maksullisen naisen luona aivan hotellimme lähistöllä. Oli kuulemma ollut mahtava, tosin kallis, nainen.
- Kyllä nyt on Reiska Pena-poika imetty kuiviin, kehaisi voipuneen oloinen Joensuun kollegani.

Ja niin sitä lähdettiin, mukana tyytyväisenä viheltelevä Pena. Jo kohta hotelimme lähistöllä hämärässä kadunkulmassa seisoskeli nainen, jonka ulkomuoto ei jättänyt arvailujen sijaa donnan ammatin suhteen. Huomattuaan Penan tämä rakkauden ammattilainen keinui Penan vierelle alkaen selkeästi ehdottelemaan jotain suurenmoisen ihanaa. Pena vastasi naisen englanninkieltä muistuttavaan kujerrukseen selkeällä suomenkielellä.
- Kuulehan nyt, kun minä olen nainut jo ihan kyllikseni, niin en kyllä millään jaksa, mutta odotappas hetki niin kysyn olisiko joku kolleekoistani tahtonut.

Kukaan ei ihme kyllä tahtonut (tai ainakaan kehdannut tunnustaa) ja niinpä jatkoimme kohti Ramlasta, joka olikin todella mielenkiintoinen nähtävyys.

Kaikki loppuu aikanaan, niin matkammekin. Palasimme koti-Suomeen jälleen monia kokemuksia rikkaimpina. Minä suuntasin lentokentältä kohti Kanta-Hämettä ja unohtumaton matka- ja huonetoverini Pena lähti hakeutumaan kohti Joensuun junaa.

Dan Jansen

Yhdysvaltain Dan Jansen on nimi pikaluistelun olympialaisten historiassa, jonka varmaan moni muistaa. Jansen on syntynyt 17. kesäkuuta 1965. Hän aloitti pikaluistelun siskonsa Janen myötävaikutuksella. Ollessaan vasta 16-vuotias hän rikkoi 500 metrin maailmanennätyksen. Vuotta myöhemmin hän osallistui ensimmäisiin olympialaisiin Sarajevossa.

Sarajevo 1984, kokemusta.

Sarajevosta Danilta odotettiin jo paljon, mutta nuorukainen ei vielä onnistunut saavuttamaan himoitsemaansa olympialaisten kultaa.

Calgary 1988, suurin ennakkosuosikki

Unelmat pyllylleen

Calgaryssä Dan oli ehdoton ennakkosuosikki, mutta kisat sisälsivät Danin osalta vain tragediaa niin jäällä kuin perhepiirissä. Kisojen aikana hän sai puhelinsoiton; hänelle kovin rakas Jane-sisko kuoli leukemiaan saman päivänä kun Danin piti ottaa se kaipaamansa kulta 500 metrillä. Elämä on joskus julmaa, siskon menetyksen lisäksi Dan kaatui sekä 500 että 1000 metrillä Unelma karkasi jälleen neljän vuoden päähän.

Albertville 1992, edelleen yksi suosikeista

Dan ja edesmenneen siskon mukaan nimen saanut tytär Jane

Vuotta aiemmin jälleen kerran ME-ajan 500 metrillä luistellut Dan epäonnistui jälleen, lähelle mitalia hän pääsi 500 metrillä sijoittuen neljänneksi. Olisiko Jansenille tullut aika haudata suuri unelmansa lopullisesti?

Lillehammer 1994, Dan ei anna periksi ja vihdoinkin kova työ palkitaan!

Vihdoinkin!

Lillehammerin kisatkaan eivät alkaneet lupaavasti. Viimeiset vuodet suvereenisti 500 metriä hallinnut Jansen jäi “tykkimatkallaan” 500 metrillä vasta kahdeksanneksi. Jäljellä oli enää viimeinen ”oljenkorsi”, 1000 metrin luistelu. Ja vihdoinkin taivaankappaleet olivat Danille suosiollisessa asennossa. Dan Jansen, kovan työn sankari sai vihdoinkin sen korkeimman kruunun olympialaisten kultamitalin. Hän voitti viimeisen olympiakisoissa luistelemansa kilpailun uudella maailmanennätys ajalla. HURRAA! huudan minä vieläkin, hän jos kuka tuon kultamitalin oli ansainnut. Dan omisti tuon vuosikausien uurastuksen palkinnon edesmenneelle siskolleen.

Voittajan on helppo hymyillä!

Vaikka Dan Jansen on voittanut urallaan vain tuon yhden ainoan olympiamitalin lukuisten muiden arvokisamitaleiden lisäksi, pidän häntä ehdottomasti yhtenä kaikkien aikojen parhaana ja mieleen painuneimpana pikaluistelijana!” alt=”dan” />
Dan Jansen

Huippu-urheilijat ovat merkillisiä ihmisiä verrattuina useimpiin meistä tavallisista ”pallontallaajista”. Sairaudet tai pahatkaan loukkaantumiset ovat monille aivan maailman ehdottomaan eliittiin nousseille urheilijoille olleet vain hidasteita, eivät lopullisia uran lopettaneita esteitä. Sitkeys, usko paremmasta huomisesta ovat olleet asioita, joiden avulla kaikki on mahdollista, tästä yksi urheiluhistorian parhaista esimerkeistä oli Wilma Rudolph.

Wilma ja mitalit

Wilma Rudolph, neiti pitkäsääri, musta gaselli syntyi 23. kesäkuuta 1940 Clarksvillessä, Tennesseessä todelliseen suurperheeseen kolmanneksi nuorimpana lapsena. On olemassa kahdenlaista tietoa perheen lapsien lukumäärästä, 18 tai peräti 20 on luvut, joita netistä löytyy. Oli kumpi vaan oikea luku, niin se on selvä, että melkoista hulinaa oli Rudolphin perheen arki.

Kun Wilma oli neljän ikäinen, hän sairastui polioon. Koska perhe oli köyhä, ei heillä ollut varaa parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Lääkäreiden ennuste oli, ettei tyttö kävelisi koskaan kunnolla. Wilman äiti vei tyttärensä kerran viikossa bussilla n. 50 kilometrin päässä sijaitsevaan sairaalaan saamaan hoitoa ja lisäksi hieroi tytön jalkoja kotona useita kertoja päivässä lääkereiden ohjeiden mukaan. Äidin peräänantamattomuus palkittiin vuosien uurastuksen jälkeen, 12-vuotiaana Wilma pystyi kävelemään normaalisti ja tästä sai alkunsa yksi yleisurheiluhistorian upeimmista tarinoista.

Ylivertaista ylivoimaa

Wilma aloitti koripallon pelaamisen, jossa hän menestyi erinomaisesti. Yleisurheiluvalmentaja sai houkuteltua tytön koripallon parista yleisurheilukentälle, mikä osoittautuikin erinomaiseksi teoksi. Alusta lähtien Wilma menestyi pikamatkoilla erinomaisesti ja vasta 16-vuotiaana hän juoksi Yhdysvaltain naisten pikaviestijoukkueessa Melbournen olympialaisissa 1956. Viestistä voitettu pronssimitali oli alkusoittoa neljä vuotta myöhemmin tapahtuvalle Wilma Rudolphin häikäisevälle esitykselle ikuisessa kaupungissa Roomassa.

Musta gaselli

Rooman olympialaisissa 1960 Wilma otti kaiken mitä otettavissa oli. hän voitti kultaa 100 ja 200 metrin juoksuissa, sekä 4 × 100 metrin viestissä. 200 metrillä Wilma juoksi silloisen maailmanennätyksen ja viestiin hän osallistui, vaikka loukkaantunut nilkka olisi estänyt monen muun juoksun.

Kultaa viestissäkin

Wilma lopetti urheilu-uransa ollessaan vasta 22-vuotias. Tämän jälkeen hän työskenteli opettajana, valmentajana ja urheilukommentaattorina. Hän meni naimisiin Robert Eldridgen kanssa 1963. Sittemmin eronnut pari sai neljä lasta. Myöhemmin Wilma perusti nimeään kantavan säätiön tukemaan lapsia ja nuoria. Hänen kunniakseen julkaistiin 23 sentin postimerkki vuonna 2001.

Neiti pitkäsääri ikuistettuna

Vaikeuksien kautta sitkeydellä ja uskolla voittoon oli teema, jolla Wilma Rudolph eteni elämässään, mutta 90-luvun alkupuolella vaikeudet siihen asti nujertanut upea nainen sai sellaisen vastustajan, jolle hänkään ei voinut mitään. Vuonna 1994 Wilma kuoli vai 54-vuotiaana pahanlaatuiseen aivokasvaimeen. Vaikka Wilma Rudolph on poissa joukostamme, hänen nimensä on kirjoitettu lähtemättömästi suurien urheilusankareiden kirjaan ja tulee siellä myös aina pysymään!

Lepää rauhassa Wilma

Hyvää huomenta kaikille! Ulos katsellessani sain ihailla jälleen kerran Suomen kauniita ja niin valtavasti vaihtelevia maisemia. Vaihtelevia siinä mielessä, että vuodenajat muokkaavat maisemat kukin omalla kauniilla kosketuksellaan. Ajatukseni alkoivatkin pyöriä eri vuodenaikojen ympärillä, verraten niitä toisiinsa.

Vuodenaikoja on neljä, kuten kaikki tiedämme. Mikä on itse kunkin mieluisin vuodenaika, milloin elämä hymyilee ja psyyke on parhaimmillaan. Masentaako kylmää talvea ennakoiva loskainen syksy, onko keväällä vaikeuksia kömpiä peiton alta tähän päivään, laulaako sielu riemusta aurinkoisina kesäpäivinä kilpaa satakielen kanssa?

Yleisimmin kuullut kommentit vuodenaikojen vaikutuksista ihmisiin ovat varmaan syksyyn ja kaamokseen liitetty masennus ja keväisin mutruisilla huulilla viivähtävät ”hohhoijaa” huokailut. Nämä pinttyneet mantrat saavat varmaan monen tuntemaan olonsa juurikin kuvatun laiseksi, vaikka varsinaista syytä siihen ei todellisuudessa edes olisikaan.

Itse en ole syksyisin sen masentuneempi kuin koskaan muulloinkaan, ei masentuneisuus katso ainakaan minun kohdalla heittääkö deppiksen puolelle syksyllä vai keväällä. Yhtä väsynyt olen niin talvisin kuin keväisinkin. Tuo kevät väsymys saattaa liittyä johonkin aivan muuhun kuin suoranaisesti kevääseen. Koulut päättyvät keväällä ja perinteisestihän oppilaat alkavat silloin olla täynnä pänttäämistä ja koulun käyntiä yleensäkin, sieltä uskon kevätväsymyksen iskostuneen meidän mieliimme. Jos kouluvuosi päättyisi syksyn lopulla, puhuttaisiin varmaan syysväsymyksestä kevätväsymyksen sijaan.

Tuota syysmasennusta on vaikea selittää muulla kuin pimeyden lisääntymisellä ja luonnon kukoistuksen kuihtumisella ennen talven tuloa. Olen kuullut puhuttavan kaamoslampuista, joilla pyritään keinotekoisesti antamaan ”aurinkoa” sitä kaipaaville vuoden pimeisiin hetkiin. Kyllä ne varmaan osaltaan auttavat ihmistä pitämään mielensä ”valoisimmissa” sfääreissä, varsinkin asiaan uskoo lujasti.

Mikä vuodenaika on sitten se kaikkein paras vuodenaika? Mielestäni kaikki menettelevät, jokaisessa vuodenajassa on jotain hyvää ja kaunista. Kuitenkin minulle löytyy se korkeimmalle pallille kipuava vuodenaika perin helposti; kevät! Minulla sydän onnesta sykkyrällä kun luonto alkaa heräilemään talven jäljiltä. Lehdet puhkeavat puihin, kukat nousevat talven kätköistään, muuttolinnut saapuvat, purot solisevat, jne. Keväässä on niin paljon sykähdyttävää, että oikeastaan saisi olla aina kevät!

Samana kesänä kuin tuo onneton Tampereen poliisin pahnoille päättynyt Jyväskylän matkamme tapahtui, päätimme Ihtin kanssa alkaa bisnesmiehiksi. Liikeideaamme kutsuttaisiin kaiketi nykyisin uusiopaperimateriaalin logistiikkaan liittyviksi toimenpiteiksi, noihin aikoihin sitä kutsuttiin jätepaperin keräykseksi. Kylämme Osuusliike Voima otti vastaan puhdasta ja hyvin pakattua jätepaperia ja maksoi siitä huikeat pari kolme penniä kilolta. Siinä oli meille pojille aivan tarpeeksi porkkanaa ryhtyä tuumasta toimeen.

Naapurista, jossa asuivat Arvo ja Annikki viiden poikansa kanssa, onnistuimme lainaamaan kuljetuskaluston, vanhat kitisevät maitorattaat. Rattaissa oli kaksi polkupyörän rengasta ja tukeva putkirunko, jonka pohjalle oli kiinnitetty muutamia lautoja ja reunakorokkeet vanerilevystä, joka todennäköisesti oli kulkeutunut Arvon mukana hänen työmaaltaan Schaumannin vaneritehtaalta, joka sijaitsi kotimme lähistöllä. Sen kesän aikana saimme rattaat useamman kerran lainaksi, mutta seuraavana kesänä se ei enää onnistunutkaan. Emme jäänet tuolloinkaan sormi suussa ihmettelemään, vaan otimme käyttöön isämme hankimmat uudet kottikärryt. Syynä naapuriemme maitorattaiden leasing-sopimuksen irtisanomiseen oli se, että isällämme ja naapureilla syntyi jonkin asteista eripuraa, jonka seurauksena keväällä hankkimansa kaksi sikaa isämme risti Arvoksi ja Annikiksi. Melko usein sinä kesänä kuului pihapiiristämme hiukan ehkä turhankin voimallisella äänellä huudetut Arvo- ja Annikki huudot, kun isämme kutsui sikojaan syömään.

Tyhjät rattaat lystikkäästi pomppien kuoppaisella soratiellä lähdimme ansioon iloisin mielin. Edellytykset tuossa työssä menestymiseen oli ahkeruuden lisäksi se, että ei arkaillut vieraita ihmisiä, vaan pystyi silmät tarmoa säteillen iloinen hymy kasvoilla kolkuttamaan ovelta ovelle ja toimittamaan asiansa. Muistimme aina tervehtiä kohteliaasti ja kysyä reippaasti löytyisikö ylimääräistä jätepaperia, siis lähinnä sanoma- ja aikakausilehtiä. Oikeastaan ”yrityksessämme” olimme suorittaneet sellaisen työnjaon, että minä hoidin puhumisen, koska se tuntui luonnistuvan minulta perin mallikkaasti, ja Risto hiljaisempana yhtiömiehenä ja turhia höpöjä puhumattomana, huolehti pääosin kuljetuskalustomme siirtelystä.

Päivän mittaan saimme rattaat kolme kertaa täyteen ja kun tuli punnituksen aika Voiman varastossa, olimme meidän mittapuumme mukaan rikkaita poikia. Markat polttivat siinä määrin taskuissamme, että niistä oli päästävä mitä pikemmin eroon, ennen kuin ne valuisivat puntteja pitkin harakoiden nokittaviksi. Suuntasimme kulkumme kylän kemikalioliikkeeseen, josta ostimme koottavan lentokoneen, sekä äidille pienen patsaan sovittelulahjaksi taannoisesta Tampereen matkastamme. Tuossa samaisessa kemikalioliikkeessä koin melkoisia tunnekuohuja muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin asioimassa siellä hieman erilaisten ostosten merkeissä. Siihen aikaan ei vielä ollut kamalan tarkkaa kenelle myytin tupakkaa ja niinpä ostimme lopuilla rahoilla kioskilta pikkuaskin Bostonia ja nallekarkkeja, jotka tuohon aikaan maksoivat pennin kappale.

Tuon kesän aikana kylällämme olimme tuttu näky, kun kiersimme parin kolmen viikon välein keräämässä ihmisten nurkista turhat jätepaperit parempaan talteen. Saimme kovasti kehuja siitä, kuinka reippaita poikia olimme. Teimme aina saman tutun kierroksen paikoissa joista olimme aiemminkin saaneet rattaisiimme täydennystä. Yksi paikka oli kuitenkin meille se kaikista antoisin. Keskustan lähistöllä asui pienessä talossa Pentti- niminen vanhapoika, jonka luona vierailu oli kierroksemme ehdoton huippuhetki.

Paperinkeräys antoi meille paljon muutakin kuin kaipaamaamme omaa rahaa. Sanomalehtien joukosta löytyi usein myös aikakausi- ja sarjakuvalehtiä, jotka veimme aina kotiin luettaviksi. Vanhanpojan antamasta lehtiröykkiöstä löytyi jotakin vielä paljon mielenkiintoisempaa. Sanomalehtien välistä löytyi usein Jallu-nimisiä lehtiä, joiden selailu oli meille enemmän kuin mielenkiintoista puuhaa. Pysähdyimme Pentin luona käytyämme aina tauolle sopivan suojaisassa paikassa. Silmät tapittaen katselimme Jallun nuorille pojille niin kovin kiehtovia kuvia. Meille oli koulussa kerrottu, että lehtien katseleminen, joissa naiset ovat alasti, oli suurta syntiä. Taisi olla opettajien moraalisaarnat puppua sillä, ei se kovin syntistä oloa meihin tehnyt. Jotakin ihmeellistä tuo katselu kuitenkin sai aikaan, sillä taukomme saattoivat venähtää joskus melko pitkiksi, ennen kuin pystyimme jatkamaan kierrostamme verkkahousuissamme.

Jalluja emme uskaltaneet viedä kotiin, mutta emme niistä malttaneet luopuakaan. Ennen kotiin menoa poikkesimmekin lähistöllä olevan metsän laitamilla sijainneeseen hylättyyn latoon ja kätkimme aarteemme huolella myöhempää synnintekoa varten.

Silloin elettiin 60-luvun alkupuolta, kun tämä usein jälkeenpäin muistelemani tapahtumasarja tapahtui veljeni Riston, jota kutsuimme syystä jota en muista Ihtiksi, ja kohdalleni. Ihti, joka oli melkein päivälleen kaksi vuotta nuorempi kuin minä, oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan paras ystäväni, me veljekset hyvässä ja pahassa, olimme kuin paita ja peppu. Toki niin kuin kaikkien terveiden veljesten suhteissa, meilläkin oli myös huonot hetkemme, jotka kärjistyivät yleensä tulisiksi riidoiksi ja yhteenotoiksi. Valtaosin suhteemme kulki kuitenkin hyvissä merkeissä. Pidimme samoista asioista, luimme Enid Blytonin teoksia, piirtelimme yhdessä ja ryhdyimme jopa kirjoittamaan kirjaa ollessamme vasta hieman toisella kymmenellä. Kuten kaikki kirjailijat myös me tiesimme, että kirjaa ei sovi kirjoittaa tylsällä lyijykynällä ruutuvihkoon, vaan sanojen oikeaan järjestykseen saattamiseen vaaditaan tietenkin korkeatasoinen väline eli kirjoituskone. Mistä me sellaisen olisimme saaneet, huokailimme kilvan luomisen tuskassamme. Kirjailijathan ovat tunnetusti kekseliäitä ihmisiä, niin mekin ja pian projekti kirjoituskone kirjailijoille oli jo järjestetty kuntoon.

Kylässämme vaikutti noihin aikoihin kirkon nuoriso-ohjaajana keski-ikäinen mies, jonka oletimme ilman muuta omistavan kirjoituskoneen. Projekti kirjoituskoneen onnelliseen lopputulokseen saattamiseen aloimme käydä iltaisin kirkolla lapsille ja nuorille suunnatuissa iltatapahtumissa, joita ohjasi kyseinen nuoriso-ohjaaja. Ystävystyimme melko pian hänen kanssaan ja salakavalasti muutaman käynnin jälkeen johdattelimme keskustelut isosta kirjasta kirjoituskoneeseen. Ei mennyt montaakaan aikaa kun jo naputtelimme nuoriso-ohjaajan Remingtonilla suurteostamme, joka valitettavasti jäi vain parin sivun mittaiseksi. Nuo kaksikin meille niin suunnattoman arvokasta sivua revimme Ihtin kanssa kilvan seuraavan riitamme aikana.

Tuo tapahtumasarja, josta alussa mainitsin, sattui kuumana kesänä, noihin aikoihinhan ei toisenlaisia kesiä ollutkaan. Isämme oli tuolloin matkustanut Jyväskylään vierailemaan siskonsa luona ja me koko vielä kotona asuva sisarusparvi jäimme äitimme ja mummomme kera kotiin. Jostain, en muista enää mistä, onnistuimme Ihtin kanssa saamaan melkoisen riidan aikaiseksi äitimme ja varsinkin mummomme kanssa, jonka ainoa evästys meille elämään oli päivästä toiseen tiuskaistu ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!

Joka tapauksessa tunsimme tulleemme niin kaltoin ja väärin kohdelluiksi naisväkemme taholta, että päätimme ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin. Pihassamme kukoistavien lukuisten marjapensaiden suojassa päätimme, että nyt riitti, me lähdemme isämme luo Jyväskylään! Mutta kuinka? Suunnitelma kypsyi pikaisesti idioottivarmaksi ja yksinkertaiseksi toteuttaa. Ensimmäinen etappi olisi Tampereen rautatieasema, jonne pääseminen oli järjestettävä tavalla tai toisella. Perille Tampereelle päästyämme kantaisimme matkustajien laukkuja, josta tietenkin kiitolliset matkalaiset sujauttaisivat muutaman kolikon meille palkaksi. Ja kun laukkuja olisi raahattu tarpeellinen määrä, joka oikeuttaisi matkalippuihin Jyväskylään, nousisimme junaan ja matka jatkuisi suunnitelmien mukaan.

Kun kaikki oli valmista, suuntasimme aikaisin aamulla, kun kaikki muut vielä nukkuivat, tien päälle. Matkamiehet eivät tietenkään lähde tyhjin taskuin vaativalle matkalle, emme tietenkään mekään. Mukaan olimme varanneet kansakoulun karttakirjasta repäistyn sivun, jossa komeili Suomen kartta, muutamia kuivia leivänpaloja ja pullo vettä olivat taskuissamme evääksi matkalle.

Alku ei kovin lupaavasti sujunut, kävellä talsimme kesäpäivän kuumudessa eteenpäin ja ohitettuamme Lempäälän alkoi jo hämärtää. Väsymys ja nälkä painoivat matkamiesten mieliä. Maantieltä erottui vieressä olevan pellon takareunalta lato, jonka havaittuaan nuorempi veljeni sanoi, että mennään tuonne nukkumaan yöksi ja jatketaan aamulla. Olin kuitenkin sitä mieltä, että ei muuta kuin eteenpäin, ja niinpä jatkoimme matkaa. Onnemme kääntyi vihdoinkin parin tunnin kuluttua, niin ainakin kuvittelimme tuossa vaiheessa, kun rinnallemme pysähtyi peukalomerkkimme havainnut autoilija. Niinpä matkamme jatkui mukavasti auton takapenkillä. Autoa ajoi hiukan iäkkäämpi mies, joka oli mielestäni ihmeen utelias. Hän kyseli kyselemästä päästyään kaikkea mahdollista siitä keitä olimme ja mihinkä oli tarkoitus mennä. Ilmeisesti vastauksemme eivät häntä tyydyttäneet, koska tämä tuon ajan maanteiden ritari kyyditsi meidät rautatieaseman sijaan suoraan poliisilaitokselle saavuttuamme Tampereelle. Ei mennyt kauaakaan kun jo istuimme Ihtin kanssa ”pahnoilla” ja odotimme kauhun sekaisin tuntein mitä tuleman piti. Tai oikeastaan nuo tuntemukset kuvasivat omaa olotilaani, Ihti oli jo tuolloin “karski” jätkä luonteeltaan ja hän harmitteli vain reissumme epäonnista käännettä.
- Saatana, mähän sanoin sulle, että mennään sinne latoon! 10-vuotias pikkuveljeni tiuskaisi minulle.

Kuuluisa pituushyppääjä Pentti Eskola, joka oli noihin aikoihin ammatiltaan poliisi, kuulusteli meitä ja selvitti mistä ”miehet” tulee ja keitä olimme. Noihin aikoihin ei meillä ollut puhelinta, mutta Eskola onki selville lähistöllämme asuvan tehtaanjohtajan puhelinnumeron ja soitti tälle. Tehtaanjohtaja kävi sitten kertomassa kotonamme mikä on matkamiesten osoite. Kotona oli oltu tietysti huolissaan siitä, mihin ihmeeseen olimme hävinneet. Vaikka tehtaanjohtajan viesti oli ollut ikävää kuultavaa, pojat putkassa, oli se kuitenkin ollut enemmänkin helpottava tieto äidillemme, niin hän ainakin jälkeenpäin kertoi.

Ylimääräistä rahaa ei perheessämme tuolloin liikoja ollut, ja ne vähäisetkin mitä kotoa löytyi, äitimme joutui käyttämään taksiin, jolla meidät mieron tiellä olleet lapsensa haki kotiin. Kaikesta huolimatta kotona riitti iloisia naamoja kun sinne saavuimme, hiukan harmoniaa tosin särki keittiön nurkasta ilmoille kantautunut tuhahdus ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!

Tunsimme Ihtin kanssa syyllisyyttä tapahtuneen johdosta varsinkin siksi että, olimme aiheuttaneet seikkailullamme niukan kassavarantomme tyhjenemistä. Seuraavana päivänä istuskelimme jälleen piilossa marjapensaiden katveessa ja mielessämme alkoi hahmottua uusi suunnitelma, alkaisimme bisnesmiehiksi ja korvaisimme äidille aiheuttamamme huolen ja rahanmenon.

Uraamme bisnesmiehinä, joilla oli kylässämme selkeä markkinajohtajuus, palaan vielä!

Varoitus: Tätä kirjoitusta ei suositella tosikoille!

Suomi on ollut aina edelläkävijämaa siinä miten me vahvemman sukupuolen edustajat kohtelemme vastakkaista sukupuolta. Joskus tuntuu, että onko jopa menty ehkä jo hitusen liiankin pitkälle. Kohta, ellei jo nyt, on meidän miesten noustava barrikadeille hillitäksemme naisten selkeätä pyrkimystä alistaa meidät miehet pelkiksi tilipussin kotiin kiikuttajiksi ja seksiobjekteiksi.

Naisasianaiset, tekevät kaikkensa kylvääkseen epäsopua meidän miesten ja niiden hälyttävästi vähenemässä olevien perinteisten elämään oikealla otteella suhtautuvien naisten välille joita vielä Luojan kiitos löytyy. Mihinkä tämä kehitys johtaa, pelottavat näkymät on mikäli naisasialiike, ei ymmärrä, että tasa-arvo on jo saavutettu, nyt riittää.

Usein kuule sanottavan, että naisen työtaakka kotona on moninkertainen mieheen verrattuna. Vääristeltyjä prosenttilukuja saa lukea kerta toisensa jälkeen siitä kuinka mitättömän osan me miehet teemme kotitöistä, mikä on aivan käsittämätöntä propagandaa ja miehen tarkoitushakuista alistamista. Biologiset tekijät kuulemma ovat kohdelleet naista huomattavasti raskaammalla kädellä kuin miestä, onko todellakin näin? Onko esimerkiksi jälkeläisten maailmaan saattamisessa niin, että mies nauttii ja nainen kantaa kaiken raskaan ja kärsimyksiä täynnä olevan työn? Entä sitten se kerran kuukaudessa uusiutuva tapahtuma, joka antaa naiselle oikeuden kiukutella ja olla kaikilla muillakin tavoin oikukas? Nämä ajat kuukaudesta ovat miehelle todella raskasta aikaa varsinkin henkisesti. On aika torpedoida väärät uskomukset ja siksi päätinkin lähestyä aihetta nainen versus mies kiihkottomasti ja objektiivisesti omasta henkilökohtaisiin kokemuksiini perustavasta näkökulmasta.

Kotityöt

Toimettomana oleminen on raskasta, jos on tekemättömiä töitä rästissä. Minä en ainakaan osaa rentoutua ennen kuin hoidamme kotona mieltä painavat askareet pois päiväjärjestyksestä. Kotityöt meidän perheessä hoidetaan perinteisesti yhdessä tasavertaisina kumppaneina. Perheessämme vaimo hoitaa pyykinpesun ja siivouksen, hän on kuitenkin niissä niin paljon etevämpi kuin minä josta asiasta muistan häntä tietysti kiitelläkin. Astianpesukoneen täytön ja tyhjennyksen olemme tuumanneet olevan paremminkin vaimon hommia, minulla kun on niin kömpelöt kädet, että saattaisin rikkoa astiat siinä toheloidessani.

Silityksessä olemme puolestaan päätyneet sellaiseen järkiperäiseen ratkaisuun, että taitavampi, eli rakas vaimoni, hoitaa tuon tärkeän ja taitoa vaativan tehtävän. En tietenkään ole vaimolle kertonut sitä, että nuoruudessani toimin ammattisilittäjänä eräässä vaatetehtaassa muutaman vuoden ajan. En halua pahoittaa vaimoni mieltä, hänelle saattaisi tulla paha mieli, jos paljastuisi, ettei hän olekaan perheemme silittäjä-ässä. Tämä jos mikä on sitä aitoa toisesta välittämistä. Pihatöistä vaimo pitää yli kaiken. Hän möyrii puutarhassa mielellään, talven lumityöt pitävät hänen linjansa kunnossa, niin kovasti kuin tahtoisin tehdä nuokin kotiaskareet, en tohdi vaimoltani riistää hänelle niin rakasta ulkoilmassa tapahtuvaa pikku puuhastelua.

Minä puolestani hoitelen enemmänkin miehisiä kykyjä vaativia kotimme askareita, lämmitän yleensä jopa kaksi kertaa viikossa sähkösaunamme, sammuttelen pääsääntöisesti iltaisin valot ja saatanpa joskus kaikkien kiireideni keskellä innostua jopa keittämään kahvit! Näin yhdessä tasavertaisina luontokappaleina ahkeroidessamme kotityöt kuntoon, on antoisaa ihan luvan kanssa hieman laiskotellakin.

Perheessämme on vaimon viimeisimmän hullutuksen myötä kotityöt lisääntyneet melko totaalisesti. On nimittäin tapahtunut se, että perheessämme eletään Feng Shui aikaa. Viisi elementtiä (vesi, tuli, puu, maa ja metalli) on saatava kodissamme tasapainoon, muuten hukka perii . Kylpyhuoneessa on kuulemma pakko pitää lavuaarissa jatkuvasti tulppaa ja lattiakaivon päällä ämpäriä. Sänkyjä kieputellaan otollisempiin asentoihin, pään täytyy kuulemma osoittaa määrättyyn suuntaan, jotta elämä olisi mallillaan!

Kohta varmaan saan ukaasin, että mars maalikauppaan, koska värit eivät ole suuren Feng Shui-aatteen mukaiset ja elämää sulostuttavia. Kauhulla odotan koska vaimo keksii, että wc-pytty on käännettävä toisin päin, enkä mahdu lukemaan aamutoimituksen aikana aamun aviisia, koska täysistunto tapahtuu nenä kiinni huussin takaseinässä! Meillä eletään siis jännittäviä aikoja, kaikkea ihmeellistä nuo itämaisen opin keksijät teettävät!

Lapsen maailmaan saattaminen

Tässä ketjussa ei ole tarkoitus millään muotoa väheksyä naisen panosta synnytyksessä ja siihen johtaneissa tapahtumissa. Haluan kuitenkin lähestyä tuota myös miehelle merkittävää tapahtumaa miesnäkökulmasta, sillä kyllä siinä on miehellä(kin) kestämistä tuossa noin yhdeksän kuukautta kestävässä odotuksen ajassa kohti vanhemmuutta, joka huipentuu lapsen syntymään.

Koko prosessihan käynnistyy miehen kannalta suht mukavalla tavalla aikaansaadusta naisen kohdussa sijaitsevaan tulevaan jälkeläisen majapaikkaan suoritettavalla rynnäköllä. Raskaus saattaa olla monelle miehelle todella raskasta ja työntäyteistä aikaa. Lapsen huoneen sisustukseen liittyvien asiantuntija-konsultaatioiden antaminen odotukseen osallistuvalle kumppanille, vaatii myös aika ajoin melkoisia ponnistuksia. Tulokkaan vaatekertojen hankinta, vaippavuorien kokoaminen ja melkoisen raskaan äitiyspakkauksen noutaminen neuvolasta, joka saattaa usein sijaita kaukanakin.

Miehen odotukseen liittyy tietysti myös valokuvaaminen, odottavasta äidistä otetaan perhealbumiin, jos ei viikon niin ainakin parin viikon välein kuva, josta voidaan sitten jälkeenpäin ihastella kuinka masu on kasvanut. Heikoksi monella jäänyt lukuharrastus viriää miehillä jälleen huippunsa, kun kumppanin kanssa luetaan illasta toiseen alan kirjallisuutta.

H-hetken lähestyessä miehen harteille lankeaa yleensä vaativa supistusten aikavälien ja kestojen kellottaminen. Joissain tapauksissa saattaa käydä jopa niin, että kumppani edellyttää noiden supistusvälien tarkkaa kirjaamista esimerkiksi ruutuvihkoon. Kun supistukset ovat saavuttaneet synnytyksen alkamista edellyttävät riittävän tiheät ja kestoltaan tarpeeksi pitkät kriteerit, on aika ohjata kumppani varustuksineen autoon ja ajaa sairaalaan.

Synnytyssalissa alkaakin sitten se raskain osuus niin naisen kuin miehenkin osallistumisessa itse synnytykseen. Monelle synnytyksessä mukana olleelle miehelle on varmaan tuttuja toimenpiteitä hien pyyhkiminen äidin kasvoilta ja selän hieronta ja saattaa olla jopa niin, että onnistunut synnytys vaatii jopa kädestä pitelyä. Täysin tavatonta ei myöskään ole se, että nainen vaatii ilokaasua, jolloin miehen velvollisuuksiin kuuluu tietysti suppilon ojentaminen hänelle.

Kaikkien näiden toimenpiteiden jälkeen saattaa käydä vielä niin kuin minulle ollessamme saattamassa vanhempaa poikaamme maailmaan. Jossain vaiheessa huolimatta kaikesta panostuksestani ja vaivannäöstäni, vaimoni sähähti minulle (ilmeisesti häntä siinä vaiheessa sattui hiukan enemmän) - Saatana, tää on kaikki sun syytäsi! vilkaisten samalla minua melko vihaisen näköisenä.

Meidän miesten synnytykseen liittyvät ponnistelut eivät tietenkään pääty vielä tähän. Suoritettuamme lähes kirurgin taitoja vaativan jälkeläisemme napanuoran katkaisuoperaation, saamme kiiruhtaa takaisin kotiin järjestämään varpajaisia ja informoimaan molemmat suvut onnellisesta perheen lisäyksestä, vaimon jäädessä sairaalan puhtoisten lakanoiden väliin lepäilemään.

Lapset ovat elämämme rikkaus ja kyllä heidän maailmaan saattamisensa vaatii myös meiltä miehiltäkin melkoiset ponnistukset!

Huomenta ystävät hyvät! Nyt alkoi lykkäämään nostalgiamielialaa päälle oikein jumalattomalla rytinällä! Kaipuu ja ikävä ovat tunteita kun mietin niitä aikoja jolloin äidit lypsivät lehmät ja veivät hopealle hohtavat tonkat soratietä pitkin maitolaiturille.

Nykyinen elämänmeno on persiistä, etten sanoisi jopa syvältä sieltä, ja sanonkin. Aina on kiire, tehokkuus on ainoa mittari jolla ihmisyyttä nykyisin mitataan, eritoten työelämässä. Tietoyhteiskunta ja taivaisiin asti kurkotteleva nykyinen huipputekniikka ovat raiskanneet nykyihmisen muottiinsa sopivaksi tunteettomaksi kiipijäksi, jolle tärkeintä elämässä on raha, menestys ja marssi glooriaan polkien ahneuden lakeerikenkiensä alle kaiken mikä ihmisille oikeasti pitäisi olla tärkeätä.

Nyky-yhteiskunta on asettanut nämä kriteerit, joilla mitataan kuka on ihmisenä oikeutettu kulkemaan pää pystyssä ylpeänä pystyttyään vastamaan kiitettävällä tavalla järjestelmän huimiksi asettamiin tavoitteisiin. Ne jotka eivät jaksa tässä toinen toistaan seuraavien haasteiden oravanpyörässä, luovuttavat ja syrjäytyvät luokkaan menestyjien painolasti, nollaniilot. Valtaosa meistä sinnittelee läpi elämänsä haaveillen toisenlaisesta elämästä ja maailmanjärjestyksestä.

Herätyskello, ruuhkat, pankkikortti, kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja, vero, rikemaksu, talousarvio, koiravero, salarakas, tekstiviesti, budjetti, Ikea, tulos tai ulos, A-lehdistä hyvää iltaa, kellokortti, öljy, pedofiili, 9/11, digi, vuosikertomus, vitun homo, mersu, EU, anorexia, poikamiesprinssin kälyn veljenpojalle vaimo, mitä vielä? vaikka mitä! Näin ovat sävelet tänään tässä ja nyt.

Leuto loppukesän tuuli hyväilee auringon ahavoittamia kasvojasi. Istut heinäpellon reunalla siemailemassa iloisen piikatytön tuomaa lämmintä kahvia pidellen toisessa kädessäsi lämmintä vastaleivottua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan letitettyä pullaa. On heinänteon aika, kaadetun heinän tuoksu hyväilee tutulla maanläheisellä tuoksullaan sieraimiasi. Illalla on läheisellä lavalla tanssit ja sinne on tulossa myös se naapuritalon ihana tytär, voisiko elämä olla enää paremmin.

Kyllä elämä maistuisi niin paljon paremmalle, jos voisi vääntää kelloja taaksepäin vaikkapa noin 100 vuotta, miksei hiukan enemmänkin.

Huomenia kaikille tutuille ja tuntemattomille! Kolmas blogipäiväni aluillaan ja kaikki hyvin edelleen ainkin bloggaajan urani suhteen, sen sijaan koipeni on edelleen kauniin lilan värisessä kipsissä joulukuisen liukasteluni suhteen. Aivokuoreni sen sijaan ei ole kipsissä päin vastoin. Kuten usein muulloinkin vilkas mielikuvitukseni saa aikaan päässäni lähes sekasortoisen aakkostsunamin, jonka järjesteleminen tänne oikeaan järjestykseen on lähes pakonomaista toimintaa. Sairasta? ehkä, ehkä ei!

Kirjoittaminen on ainakin minulle valtavan terapeuttista (kärsin masennuksesta aika ajoin) toimintaa ja onhan se myös todella mukavaa ja antoisaa touhua. Mukavaa päivän jatkoa kaikille!